Itsemurha ja läheinen

    Lisätietoja
    Trauman ja surun vaiheet
    Lapsi ja itsemurha
    Läheisen oma kertomus


Lauran tarina

Uutinen Mikon kuolemasta oli shokki; en osannut edes kuvitella, että niin iloinen, elämänmyönteinen ja lahjakas nuorimies riistäisi itseltään hengen. Ensimmäiset viikot elin kuin sumussa, lääkäriltä saamieni rauhoittavien lääkkeiden avulla. Shokin jälkeen seurasi syyllisyys: soimasin itseäni siitä, miten huono äiti olin ollut ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mikko oli ollut toisinaan alakuloinen, puhunutkin minulle siitä, mutta en ollut ymmärtänyt hänen tuskansa syvyyttä.

Sitten kuoli isäni, ja elämänhaluni valui tavoittamattomiin. Olin kuin mustassa, ikävän ja surun täyttämässä kuilussa, josta ei näkynyt mitään ulospääsyä. Hakeuduin psykologille, sillä minun oli saatava puhua jollekin ulkopuoliselle.

Ystäväni neuvoi minulle lepokodin, jossa vietin kaksi viikkoa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja kestin päivät ja yöt ainoastaan lääkkeiden avulla.

Olin masentunut, enkä halunnut käydä missään. En välittänyt pukeutua tai kammata hiuksiani; kuljin samoissa verkkareissa, joissa nukuin. Läheiset ystävät ja perhe olivat tuolloin suurena apuna, ja ovat sitä vieläkin. Tiesin, että hekin kärsivät, mutta minulla ei ollut voimia lohduttaa ketään; näin vain oman suruni pohjattomuuden.

Mikko ilmestyi usein uniini, aina eloisana, iloisena ja hymyilevänä. Olin onnellinen nähdessäni hänet, mutta herättyäni ilo kääntyi aina suruksi: hän ei koskaan katsonut silmiini, enkä saanut koskettaa häntä. Siskoltani sain joululahjaksi Suomen Mielenterveysseuran julkaiseman kirjan Särkynyt sydän, joka käsittelee itsemurhaa omaisten näkökulmasta. Kirjassa kerrottiin itsemurhan tehneiden läheisille järjestettävästä kuntoutuskurssista, jolle päätin hakea. Kun sain kuulla, että minut oli hyväksytty keväällä alkavalle kurssille, heräsi pieni toivonkipinä. Minun oli pakotettava itseni pakkaamaan, valitsemaan vaatekertoja, kampaamaan hiukseni. Tällaisetkin yksinkertaiset asiat olivat aiemmin tuntuneet mahdottomilta.

Kurssi oli taitekohta surutyössäni; se auttoi minua saamaan viimein elämänsyrjästä kiinni. Viikon aikana rohkaistuin puhumaan Mikon kuoleman herättämistä tuntemuksista. Ajatusten ja kysymysten esittäminen sekä tunteiden ja ahdistuksen purkaminen oli lopulta helppoa, sillä kaikki ryhmän jäsenet olivat menettäneet läheisensä itsemurhan kautta. Aluksi itkeminen vieraiden ihmisten keskellä sai olon tuntumaan suojattomalta. Tarve surun ja ahdistuksen purkamiseen oli kuitenkin yhteinen. Oli turvallista olla mukana joukossa, jossa sureminen ei herättänyt torjuntaa tai pelkoa. Muualla ollessani oli tuntunut, että minun ja muiden välillä oli paksu muuri: Mikko ja hänen kuolemansa oli alkanut jossain vaiheessa olla muille kielletty aihe, johon tultaessa puheenaihetta vaihdettiin nopeasti.

Kurssilla muuria ei ollut, eikä itsemurha ollut kenellekään tabu. Parasta kurssissa oli kokemusten ja tunteiden jakaminen vertaisryhmän kanssa. Erittäin kiitollinen olen myös kaikesta tiedosta, jota sain muun muassa surumasennuksesta. Ohjaajat olivat todella suurenmoisia: he uskalsivat tulla lähelle mutta osasivat samalla antaa tilaa. He olivat todellakin meitä varten ja käytettävissämme vuorokauden ympäri. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että apua oli saatavissa vaikka keskellä yötä oli suuri helpotus.

Minun ei tarvinnut potea huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä tai hoitamattomista asioista, sillä kaikki oli valmiina. Kurssiohjelmaan kuului myös kuntoilua ja kylpemistä, mikä toi hyvän vastapainon raskaille keskusteluille.

Viimeisenä iltana kokoonnuimme yhteen ja saimme idean itsemurhan tehneiden läheisille tarkoitetusta kriisikodista. Ensimmäisen konkreettisen askeleen otimme kesän jälkeen: perustimme itsemurhan tehneiden läheisten yhdistyksen, joka rekisteröitiin vuoden 1998 tammikuussa.

Vasta nyt, päästyäni ylös syvimmästä murheen kuilusta ja saatuani elämänuskoani takaisin näen, miten pitkän matkan olen kulkenut. Mikon kuolema ja minun suruni eivät enää koko ajan hallitse elämääni, vaan pystyn keskittymään myös muihin asioihin. Positiivisiakin tuntemuksia olen saanut kokea: viimeksi iloitsin, kun sukuumme syntyi uusi lapsi.

Surutyö ei kuitenkaan ole ohi. Tuskin on koskaan mahdollista päästä yli tai ohi siitä tuskasta, jonka oman lapsen menettäminen tuottaa. Olen saanut sisäisen vamman, jonka kanssa on vain sopeuduttava elämään. Joskus se tuottaa enemmän kipua, välillä vointini on parempi.

Hiljattain näin taas unen Mikosta. Hän ajoi autolla pihaamme, ja menin häntä vastaan. Mikko katsoi minua silmiin, hymyili ja halasi niin kauan, että lopulta tuntui kuin olisimme olleet yksi ja sama ihminen. Herätessäni olin huojentunut: olin saanut häneen yhteyden.


Maijan tarina

Kolme vuotta sitten oli tavallinen lokakuinen päivä. 17-vuotias poikani Jan oli ollut koulussa, jutellut kavereidensa kanssa illalla puhelimessa ja tehnyt läksyt. Hän tuli sanomaan "hyvää yötä, äiti kulta" ja antoi suukon, niin kuin joka ilta. Muutaman tunnin kuluttua heräsin outoon ääneen. Jan oli tappanut itsensä omaan sänkyynsä.

Poliisit tulivat ja aluksi epäilivät minua ja miestäni poikamme tappamisesta, kunnes löysivät Janin jättämän jäähyväiskirjeen. Hän kirjoitti ikävöineensä kolme vuotta aikaisemmin kuollutta vaariaan ja pelänneensä, että hänellä itselläänkin oli syöpä. Jan oli viimeisenä syksynään sairastellut ja kärsinyt allergioista niin pahasti, ettei saanut nukuttua eikä kunnolla hengitettyä.

Seuraavat päivät menivät kuin sumussa. Ihmisiä tuli ja meni, ystävät toivat ruokaa ja kahvia. Itse vain makasin sohvalla. Tuntui kuin kohdustani olisi supistellut, kuin olisin kuollut elävältä. Krematoriolla pidin poikaani sylissäni vielä viimeisen kerran. Hänellä oli rauhallinen ilme. Ajattelenkin usein, että nyt hänellä on hyvä olla, vaikka mitä tapahtuisi.

Naapurini ohjasi minut seurakunnan sururyhmään, jossa sain lohtua. Puhuminen ja rukoukset tuntuivat hyvältä. Sieltä minut ohjattiin Mielenterveysseuraan, pääsin kuntoutuskurssille ja aloin käydä terapiassa. Löysin myös Itsemurhan tehneiden läheiset ry:n, jonka vertaistukiryhmässä voin puhua asiasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka itsekin käyvät läpi samaa asiaa. Omat tunteet raivosta suruun ja syyllisyyteen tuntuivat ymmärrettävämmiltä, kun tajusin muidenkin reagoivan menetykseen samalla tavoin. Olen myös lukenut valtavat määrät kirjallisuutta surusta.

Elämän jatkaminen on tapahtunut hitaasti pienin askelin. Tänä keväänä järjestin Janille 20-vuotisjuhlat, johon tuli hänen kavereitaan nostamaan lasin kuohuviiniä ja syömään kakkua. Pikkuhiljaa olen alkanut taas nähdä värejä, kun pitkän aikaa tapahtuman jälkeen kaikki oli vain harmaata. Aina välillä muistot nousevat mieleen ja vievät mennessään. Eräänä päivänä kävelin ruokakaupassa ja silmistäni alkoi valua kyyneleitä. Vasta myöhemmin tajusin, että olin nähnyt Lauantaipussin.

Kaikkein vaikeinta on ollut päästä itsensä syyttämisestä. Vertaistukiryhmässämme eräs äiti sanoikin, että kyllä me lapsiamme rakastimme emmekä kävisi täällä ryhmässä, jos emme rakastaisi vieläkin. Suru kulkee pysyvänä seuralaisenani tässä elämässä, mutta sen jälkeen uskon näkeväni Janin uudestaan.